Vietin keväällä kolme kuukautta Vanhan kaivoksen residenssissä. Maaliskuun alussa kaivosalue oli lumen peitossa, residenssissä oli vähän vierailijoita ja alue tuntui hyvin hiljaiselta. Saavuin Outokumpuun pitkästä reissaamisesta rähjääntyneenä ja väsyneenä ja aluksi maaliskuun liikkumattomuus heijasti olotilaani ja tuntui myös pitävän tiettyä tukahtuneisuutta yllä. Kuin peitto, joka kietoo turvalliseen pakettiin, mutta pitelee sylissään hiukan liian tiukasti. Vaihtelevasti antauduin tälle olotilalle ja koin sen turhauttavaksi.

Kevät eteni, taloon tuli lisää eloa ja sulavat lumet herättelivät kaivosalueessa liikkeelle jotain raivokasta. Vettä ryöppysi katoilta, sammalet huokuivat kosteutta ja pikkueläimet alkoivat liikkua vilkkaammin. Pian oli myös kärpäsiä, perhosia ja aina vain enemmän lintuja. Työskentelyyni tuli uutta intensiteettiä, mutta myös vaikeuksia keskittyä. Koska residenssijakso oli pitkä, siihen ehti mahtua erilaisia tunnelmia: rauhassa paikallaan oloa, jossa odottelin ideoiden ja ajatustenpätkien tulevan luokseni, levottomuutta ympäristön rauhallisuudesta sekä energisyyttä, jonka ansiosta työt etenivät harppauksin.

Residenssissä työskentelin pääasiassa väitöskirjaan kuuluvan tutkimusartikkelin parissa. Tekstin muotoutuminen on ollut hidasta, koska työskentely on vielä niin alkuvaiheessa ja prosessi on ollut itselleni uusi. Keväällä teksti sai lopulta muotonsa ja rajansa. Jyväskylän yliopistoon tekemässäni väitöskirjassa tutkin suomalaisen elokuvan tapoja esittää pohjoinen ja marginalisoitujen kokemukset. Olen kiinnostunut paikkakokemuksista ja vuorovaikutuksesta: millaisena pohjoinen ja periferia koetaan, ketä kaikkia pohjoisessa näkyy tai ei näy, millaisessa kontaktissa ympäristön ja muiden olentojen kanssa ollaan? Artikkelissa analysoin Tunturi tarina -elokuvaa ja sen representaatioita marginalisoiduista muunlajisista eläimistä, pääasiassa poroista ja tunturipöllöistä sekä paikallisten ihmisten, erityisesti saamelaisten, näkymättömäksi tekemistä.

Paikka kiinnostaa minua taideteoksien representaatioiden lisäksi konkreettisena tutkimukseen vaikuttavana voimana. Tutkimusta tehdään aina jostain paikasta käsin, ja se, mitä katsotaan ja miten katsotaan, lähtee siitä, mistä katsotaan. Siksi olin kiinnostunut residenssijaksosta Outokummussa, yhdenlaisessa periferiassa Itä-Suomessa, ja mitä se tekisi tutkimusprosessilleni ja mitä suuntia ajattelulleni aukenisi sen avulla. Osa vaikutuksista ovat vielä itselleni näkymättömissä ja muhivat mieleni sopukoissa, mutta osasta vaikutuksista tulin tietoiseksi jo kevään aikana. Esimerkiksi Karjalan ja Lapin/Saamenmaan samankaltainen asema Suomen maisemakuvien historiassa ja miten alueiden maisemia on hyödynnetty kansallisessa kuvastossa, usein ulkopuolisten katseen välittämänä. Kyseiset alueet ovat edustaneet romanttista erämaata, josta on saatu hyödynnettäviä luonnonresursseja, mutta myös kulttuurista käyttöainesta.

Valtakulttuurit etsivät aina Toiseutta, jota vasten määritellä itsensä ja jota toisaalta pitää pakopaikkana arjen (ja ihmisyyden) rajoitteista. Eikä tätä usein ole haluttu reflektoida kovin kriittisesti. Pohjoisen kuvaaminen 2020-luvulla romanttisen villinä paikkana ja vastakohtana kulttuurille on ongelmallista. Oma epäilykseni on, että tätä kolonialistista positiota toistetaan edelleen, koska se on hyödyllinen niille monille, jotka haluavat osansa pohjoisen (tai jonkin muun paikan) luonnonvaroista, turismin tarjoamasta irtiotosta ja romanttisesta ideasta, että on olemassa jokin myyttinen pakopaikka, jonne ajatuksissa rientää turvaan ihmisten ympäristölle ja toisilleen aiheuttamaa tuhoa.

Osittain terapiana näille raskaille ajatuskuluille hyödynsin residenssin tilaisuutena pohtia samoja aiheita maanläheisemmin ja toiveikkaammin taiteen avulla. Tästä muodostui näyttely ”pakeneminen ei ole irti päästämist”. Rajojen asettaminen ihmisen ja muun luonnon, rakennetun ja orgaanisen, kodin ja ulkopuolisen välille osoittaa epäonnistumisensa ja lähtökohtaisen mahdottomuutensa, jos suuntaa katseen siihen, kuinka rajat ovat jatkuvasti häilyviä ja huokoisia. Aluksi suunnittelin näyttelyn koostuvan valokuvista ja piirroksista, mutta huomasin koko ajan käsitteleväni teemoja kirjoittamalla, joten annoin lopulta periksi sille. Teksti on lopulta vahvin välineeni kaivaa esiin vielä keskeneräisiä ideoita ja mielikuvia, joiden punominen yhteen paljastaa niiden huokoisista pinnoista yllätyksiä itsellenikin. Valokuvista ja miniesseestä koostuvan näyttelyn tilaksi sain hieman epätodelliselta paikalta tuntuvan Hihnatunnelin, jonne kuvat ja tekstit asettuivat luontevasti ja joka vahvisti aavemaista tunnelmaa.